Pohjoismaisen maaseutututkimuksen näkyvät ja näkymättömät rakenteet: kuinka tutkimusala uusiutuu?
Millaiset rakenteet tukevat maaseutututkimuksen jatkuvuutta ja uusiutumista Pohjoismaissa? Tätä ajankohtaista kysymystä olemme pohtineet osana Suomalaisen maaseutututkimuksen tila ja tulevaisuus(SUMATU) -hanketta. Ymmärrämme maaseutututkimuksen monitieteisenä tutkimuskenttänä, joka tarkastelee maaseutualueita ja niihin liittyviä ilmiöitä, maaseudulla tapahtuvia muutoksia sekä maaseudun ja muun yhteiskunnan välisiä suhteita.
Kysymys on ajankohtainen. Nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa maaseutututkimuksen merkitys korostuu, sillä se tuottaa tietoa yhteiskuntien kokonaisturvallisuuden, huoltovarmuuden ja resilienssin vahvistamiseksi. Samalla Pohjoismaiden maaseutualueet kohtaavat monia yhteisiä haasteita: väestön ikääntyminen ja väheneminen, työvoimapula, palvelujen turvaamisen haasteet sekä vihreän siirtymän ja digitalisaation mukanaan tuomat muutokset. Maaseutututkimus tarjoaa välineitä näiden muutosten ymmärtämiseen ja niihin vastaamiseen sekä maaseudun kehittämiseen muuttuvassa toimintaympäristössä.
Jotta tutkimusala kykenee vastaamaan yhteiskunnallisiin ja maaseutupoliittisiin kysymyksiin myös tulevaisuudessa, tarvitaan rakenteita, jotka tukevat tutkimuksen jatkuvuutta, näkyvyyttä ja uusiutumista. Tässä kirjoituksessa tarkastelemme maaseutututkimuksen institutionaalista perustaa Pohjoismaissa. Kiinnostuksen kohteena ovat erityisesti ne tutkimus- ja koulutusorganisaatiot, verkostot ja yhteisöt, jotka ylläpitävät alan näkyvyyttä ja mahdollistavat sen uusiutumisen. Samalla kysymme, millaisia vahvuuksia ja haasteita maaseutututkimuksen nykyiseen institutionaaliseen rakenteeseen liittyy.
Kirjoitus perustuu yliopistojen ja tutkimusorganisaatioiden verkkosivuihin, yleisiin verkkohakuihin sekä hankkeen tutkijoiden ja ohjausryhmän asiantuntemukseen.
Maaseutututkimuksen institutionaaliset kiinnekohdat
Maaseutututkimuksella on erilaisia institutionaalisia kiinnekohtia eri Pohjoismaissa. Keskeisimpiä niistä ovat maaseutututkimukseen erikoistuneet tutkimuskeskukset ja instituutit sekä yliopistoyksiköt, joissa maaseutu muodostaa yhden tutkimuksen painopistealueista (Kuva 1). Ne tarjoavat maaseutututkimukselle organisatorisen kodin, kokoavat tutkijoita yhteen ja tukevat tutkimusalan näkyvyyttä ja jatkuvuutta.
Selkeimmin maaseutututkimukseen profiloituneita organisaatioita ovat Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti Mikkelissä ja Seinäjoella, RURALIS – Institute for Rural and Regional Research Trondheimissa ja Oslossa sekä Etelä-Tanskan yliopiston Danish Centre for Rural Research Esbjergissä. Niitä yhdistää yhteiskuntatieteellinen orientaatio, soveltavan tutkimuksen korostuminen sekä tiivis vuorovaikutus yhteiskunnan eri toimijoiden kanssa. Tutkimuksen kohteina ovat esimerkiksi maaseudun kehitys, yrittäjyys, innovaatiot, elinkeinot ja yhteisöt.
Usein maaseutututkimus muodostaa yhden tutkimuspainoalan laajemmassa tutkimusorganisaatiossa. Tällaisia toimijoita ovat esimerkiksi Pohjoismaiden ministerineuvoston tutkimuslaitos Nordregio, University of Inland Norwayn Eastern Norway Research Institute, Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitos sekä Ruotsin maataloustieteellisen yliopiston Department of Urban and Rural Development. Näissä maaseutua tarkastellaan erityisesti aluekehityksen ja yhteiskunnallisen muutoksen näkökulmista.
Lisäksi maaseutuun liittyviä kysymyksiä tarkastellaan muun muassa kestävyyssiirtymän, luonnonvarojen, ruokajärjestelmien ja matkailun tutkimuksen yhteydessä. Esimerkiksi Lund University Centre for Sustainability Studies (LUCSUS) tarkastelee maankäytön hallintaa ja maaseudun muutoksia osana kestävyyssiirtymää. Suomessa Luonnonvarakeskus (Luke) edistää maaseudun hyvinvointia ja elinvoimaa osana luonnonvaroihin kohdistuvaa tutkimusta, jota tehdään useissa toimipaikoissa eri puolilla maata. AgriFood Economics Center Ruotsissa tarkastelee maaseutuun liittyviä kysymyksiä osana ruokajärjestelmiä ja maatalouspolitiikkaa. Uumajan yliopistossa maaseutuun liittyvää tutkimusta tehdään muun muassa harvaan asuttujen alueiden matkailusta, ja Kööpenhaminassa toimiva TRANSITION: Centre for Changing Urban and Rural Lives tarkastelee maaseutu- ja kaupunkiyhteiskuntien historiallista muutosta monitieteisestä näkökulmasta. Lisäksi Islannin yliopiston alueelliset tutkimuskeskukset mahdollistavat tutkimuksen tekemisen eri puolilla maata.
Tarkastelun perusteella pohjoismainen maaseutututkimus on organisoitunut erilaisiin institutionaalisiin ympäristöihin, joissa maaseutututkimuksen asema vaihtelee selkeästi profiloituneista tutkimusyksiköistä laajempiin tutkimusorganisaatioihin. Tämä kuvastaa tutkimusalan monitieteistä ja hajautunutta luonnetta: maaseutututkimus ei rakennu yhden tieteenalan tai koulutusrakenteen varaan, vaan sen elinvoima perustuu erilaisten tutkimus-, koulutus- ja verkostorakenteiden muodostamaan kokonaisuuteen.
Maaseutututkimusta rajapinnoilla ja tutkijayhteisöissä
Edellä kuvatut maaseutututkimuksen näkyvimmät institutionaaliset kiinnekohdat eivät kuitenkaan kata koko tutkimuskenttää. Maaseutua koskevaa tutkimusta tehdään lukuisilla tieteenaloilla, oppiaineissa, tutkimusryhmissä ja hankkeissa, jotka eivät ensisijaisesti määrittele itseään maaseutututkimuksen kautta, vaikka niiden tutkimuskysymyksillä on selviä yhtymäkohtia alan tutkimukseen. Esimerkiksi arktisen alueen tutkimuksessa, kestävyyssiirtymää tarkastelevassa tutkimuksessa ja harvaan asuttujen alueiden matkailututkimuksessa käsitellään monia maaseutututkimukselle keskeisiä kysymyksiä. Merkittävä osa maaseutua koskevasta tutkimuksesta syntyykin tutkimusalojen välisillä rajapinnoilla.
Tutkimusalan jatkuvuus rakentuu myös tutkijayhteisöjen varaan. Konferenssit, tieteelliset seurat ja julkaisut kokoavat tutkijoita yhteen yli organisaatio- ja tieteenalarajojen ja ylläpitävät yhteistä tutkimuksellista keskustelua. Suomessa tällaisia rakenteita ovat vuosittainen Maaseutututkijatapaaminen, suomalaista maaseutututkimusta edistävä tieteellinen yhdistys Maaseudun uusi aika ry sekä yhdistyksen julkaisema Maaseutututkimus – Finnish Journal of Rural Studies -lehti. Suomessa toimiva yhdistys on myös siinä mielessä tärkeä, että se on alan tutkijoita ja kehittäjiä kokoavana tahona Pohjoismaiden ainoa. Pohjoismaisella tasolla tärkeä kohtaamispaikka on Nordic Ruralities -konferenssi.
Näiden rakenteiden merkitys ulottuu tiedonvaihtoa pidemmälle. Ne ylläpitävät tutkijaidentiteettiä ja luovat yhteisöjä, joihin tutkijat voivat kiinnittyä. Kun tutkimus on hajautunut useille tieteenaloille, yhteiset keskustelufoorumit auttavat kokoamaan muutoin hajanaista tutkimuskenttää yhteen. (Kuvio 1.)
Koulutus maaseutututkimuksen jatkuvuuden perustana
Koulutuksen näkökulmasta maaseutututkimuksen institutionaalinen asema näyttäytyy Pohjoismaissa melko kapeana. Vaikka maaseutuun liittyviä yksittäisiä kursseja järjestetään eri yliopistojen eri koulutusaloilla, selkeästi maaseutuaiheista opetusta järjestetään varsin vähän. Suomessa tähän on vahvimmin profiloitunut Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti.
Maaseutututkimukseen keskittyviä varsinaisia tutkinto-ohjelmia on vain muutamia, ja ne sijoittuvat pääosin maataloustieteiden yhteyteen. Ruotsin maataloustieteellisen yliopiston järjestämässä Rural Development and Natural Resource Management –maisteriohjelmassa voi opiskella monitieteisistä lähtökohdista maaseutuun ja luonnonvaroihin liittyviä ilmiöitä. Islannissa puolestaan Agricultural University of Iceland ja University of Iceland tarjoavat maataloustieteiden maisteriopintoja, jossa voi suuntautua kestävään maatalouteen ja maaseudun kehitykseen (Sustainable Agriculture and Rural Development). Lisäksi Islannissa voi suorittaa maisterintutkinnon Sustainable Rural Development -ohjelmassa. Suomessa Savonia-ammattikorkeakoulu tarjoaa ylempään ammattikorkeakoulututkintoon johtavaa koulutusta nimikkeellä Maaseutuyritysten strateginen kehittäminen.
Herääkin kysymys: mistä tulevat tulevaisuuden maaseutututkijat? Koulutuksella on keskeinen merkitys tutkimusalan uusiutumiselle. Se tuottaa uusia tutkijoita, rakentaa asiantuntijuutta ja luo yhteyksiä tutkimusyhteisöihin. Kun maaseutututkimukseen kiinnittyviä koulutuspolkuja on vähän, myös alan pariin hakeutumisen reittejä on harvassa. Maaseutututkimuksen kenttään kiinnittyminen vaatiikin tutkijalta tavallista enemmän omaa aktiivisuutta ja aloitteellisuutta.
Opiskelijoiden kannalta merkitystä on myös sillä, tunnistetaanko maaseutuun liittyvät tutkimuskysymykset yliopistoissa kiinnostaviksi ja tärkeiksi tutkimusaiheiksi. Opettajilla ja ohjaajilla on keskeinen rooli siinä, löytävätkö maaseudusta kiinnostuneet opiskelijat tiensä tutkimusalan pariin.
Maaseutututkimuksen vahvuus on sen monitieteisyys, mutta jatkuvuus ei synny itsestään
Pohjoismaihin kohdistuvan tarkastelumme perusteella maaseutututkimuksen institutionaalinen kenttä on monimuotoinen kokonaisuus. Tutkimusorganisaatiot, tutkimusryhmät ja tieteelliset yhteisöt muodostavat yhdessä perustan, jonka varassa tutkimusala säilyy näkyvänä ja uusiutuu.
Maaseutua koskevaa tutkimusta tehdään useilla tieteenaloilla, erilaisissa tutkimusyhteisöissä ja monenlaisista lähtökohdista. Juuri monitieteisyys on yksi tutkimusalan keskeisistä vahvuuksista, sillä se mahdollistaa maaseudun tarkastelun laajana yhteiskunnallisena ilmiönä ja auttaa ymmärtämään monimutkaisia muutoksia, jotka eivät noudata tieteenalarajoja.
Samalla monitieteisyydestä seuraava institutionaalinen hajautuneisuus tekee tutkimuskentästä vaikeasti hahmotettavan. Alan näkyvyys, jatkuvuus ja uusiutuminen eivät synny itsestään. Siksi tutkimuskeskuksilla, koulutuksella, tutkijaverkostoilla, konferensseilla ja julkaisuilla on erityinen merkitys. Ne tekevät näkyväksi tutkimusta, joka muuten hajautuisi eri tieteenaloille ja tutkimusyhteisöihin, kokoavat tutkijoita yhteen ja tukevat uusien tutkijasukupolvien kiinnittymistä alalle.
Kysymys ei kuitenkaan koske ainoastaan tutkimusalaa. Maaseudulla tapahtuvat muutokset liittyvät moniin tämän hetken keskeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten huoltovarmuuteen, kokonaisturvallisuuteen, kestävyyssiirtymään, palvelujen saatavuuteen, monipaikkaisuuteen ja alueellisen eriytymisen kehitykseen – ja viime kädessä myös yhteiskuntien demokratiakehitykseen. Näiden ilmiöiden ymmärtäminen edellyttää vahvaa ja uusiutuvaa tutkimuspohjaa. Siksi maaseutututkimuksen institutionaalisilla rakenteilla on merkitystä paljon tutkimusalaa laajemmin.
Institutionaalisten rakenteiden tarkastelu on kuitenkin vain yksi näkökulma maaseutututkimuksen nykytilaan. Yhtä tärkeää on kysyä tutkijoilta itseltään, miten he hahmottavat maaseutututkimuksen aseman, vahvuudet ja tulevaisuuden haasteet. Mistä teemoista tutkimusta jatkossa tarvitaan? Miten tutkimusalan uusiutuminen voidaan turvata? Entä tunnistetaanko maaseutututkimuksen yhteiskunnallinen merkitys riittävästi? Näitä kysymyksiä tarkastelemme SUMATU-hankkeen seuraavissa vaiheissa.
Tämä kirjoitus pohjautuu Keskitien säätiön rahoittamassa Suomalaisen maaseutututkimuksen tila ja tulevaisuus -hankkeessa (SUMATU) tehtyyn katsaukseen.
Esitämme kiitokset rahoittajalle.
Tekstissä on käytetty ulkomaalaisista yliopistoista ja tutkimuslaitoksista selvyyden vuoksi ensisijaisesti niiden englanninkielisiä nimiä ja joissain tapauksissa suomenkielisiä nimiä, mikäli vakiintunut suomenkielinen nimi on ollut olemassa ja sen käyttäminen on lisännyt tekstin luettavuutta.
Kirjoittajat:
Mari Kattilakoski
Yliopistotutkija
Itä-Suomen yliopisto
Ella Mustakangas
Tutkija
Luonnonvarakeskus (Luke)
Katariina Kotila
Projektitutkija
Itä-Suomen yliopisto
Artikkelikuva: Pixabay